Mistä puhumme, kun puhumme muutoksesta?

Sana muutos on kuin yllätysmuna, jonka sisältä voi löytyä mitä tahansa.

Johdon näkökulmasta kyse saattaa olla trendikkäästä johtamisen -ismistä, joka tulisi juurruttaa kehittämisen nimissä organisaation toimintaan, koska kaikki muutkin tekevät niin. Työntekijöiden näkökulmasta sama -ismi voi tarkoittaa häiriötä, joka haittaa päivittäistä toimivaksi havaittua työskentelytapaa. Erilaisissa näkökulmissa ei kuitenkaan useinkaan ole kyse muutoksen vastustamisesta vaan siitä, ettei muutoksen merkitystä osata ilmaista niiden kielellä, joita se eniten koskettaa. Työyhteisön sisäisissä kielipeleissä voi olla eri maali.

Muutoksesta puhuminen ei ole helppoa, koska siihen liittyvät tarinat ovat erilaisia. Johto kirjoittaa tarinaa työyhteisön menestyksestä ja tulevaisuuden haasteista isolla kynällä. Jokainen työntekijä kirjoittaa pienimuotoista henkilökohtaista tarinaansa suhteessa omaan elämäänsä ja paikkaansa työyhteisössä. Jotta puhe muutoksesta liikuttaisi kaikkia, olisi tarinoiden jollakin tavalla leikattava toisiaan, niihin olisi löydettävä yhteinen juoni. Tämä onnistuu vain dialogin avulla.

Johdon käyttämä abstrakti muutospuhe ei monestikaan puhuttele työntekijöitä, koska se saattaa olla suunniteltu ja rakennettu eri ympäristössä, kuin missä sitä yritetään soveltaa. Teoriat ja mallit saattavat olla hyviä kuvauksia todellisista ilmiöistä mutta niiden yhteydessä käytetyt kaaviot, käsitteet ja termit eivät välttämättä konkretisoidu henkilökohtaisten tarinoiden tasolla.

Johdon ja työntekijöiden välisen yhteisen kielen puute näkyy esimerkiksi siinä, että muutoksen kuvaamiseen on tarvittu satuja. Spencer Johnssonin Kuka vei juustoni? tai John Kotterin ja Holger Rathgeberin Jäävuoremme sulaa ovat jo klassikon asemaan vakiintuneita helppolukuisia teoksia muutokseen sopeutumisen välttämättömyydestä. Mikäpä siinä: kansanrunot ja -tarinat ovat kautta aikojen opettaneet ihmisiä suhtautumaan elämän käännekohtiin ja koettelemuksiin. Ne kuitenkin kuvaavat yksinkertaisesti sellaisia ilmiöitä, jotka oikeasti ovat monimutkaisia ja vaikeasti hahmotettavia.

Olisiko siis mahdollista edetä muutoksissa toisinkin kuin samastumalla hiiriin tai pingviineihin?

Muutospuheen perustaksi kielitietoisuus

Uskonnollisissa perinteissä munaa on pidetty uudesti syntymisen symbolina. Jotta sanaan muutos saisi kytkettyä saman merkitysvivahteen, on kiinnitettävä huomiota nimenomaan muutoksen sanallistamiseen. Organisaation kehittäminen olisi nähtävä myös kielellisenä prosessina, joka edellyttää monimuotoista merkitysyhteistyötä: dialogista yhteissuunnittelua ja itsestään selvinä pidettyjen merkitysten kyseenalaistamista.

Muutospuheen hahmottamiseen tarvitaan tietoisuutta siitä, mikä kieli on, miten se toimii ja miten merkitykset syntyvät, jotta toisiaan ohittavia kielipelejä voitaisiin purkaa. Kielen avulla luodaan merkkejä, joita käytetään maailman merkityksellistämiseen, merkitysten ilmaisemiseen ja merkitysten herättämiseen muissa ihmisissä. Kieli on siten merkitysvaranto, josta valitaan sopivat sanat, sävyt ja rakenteet, jotka kulloinkin koetaan tarpeellisiksi, käyttökelpoisiksi ja tilanteeseen sopiviksi. Valinnat ovat osin tiedostettuja mutta monesti tiedostamattomia, mikä onkin muutospuheen keskeinen haaste.

Merkitykset rakentuvat kielellisistä valinnoista ja niiden suhteista, ja ne täsmentyvät tietynlaisiksi vasta kielenkäyttötilanteissa. Valinnoissa todellistuu, mitä asiaintilaa ja asiaintilan puolia ilmaistaan, kenen tai minkälaisen näkökulman valinta tuo esiin asiaintilasta sekä se, mikä on valittujen ilmaisujen abstraktiotaso. Jotta dialogi voisi onnistua ja olla rakentavaa, näihin valintoihin ja valintaprosesseihin on hyvä kiinnittää huomiota ja käydä niiden perusteella merkitysneuvotteluja yhteisten tarinansäikeiden punomiseksi.

Kielellinen ilmaus, kuten sana muutos, ei kuljeta mukanaan täsmällistä merkitystä. Pikemminkin se on ärsyke tai toimintaohje, joka käynnistää tulkitsijassa monimutkaisen päättelyprosessin. Siinä vastaanottaja käyttää tietämys- ja kokemusvarantoaan selvittääkseen, millaisesta asiaintilasta kielellisen ilmauksen käyttäjä kertoo ja mihin tämä ilmauksellaan tähtää. Näin esimerkiksi sana muutos kaivaa jokaisesta läsnäolijasta, kuulijasta tai lukijasta esiin erilaisia mielleyhtymiä sen mukaan, miten se on aikaisemmin kolahtanut hänen henkilökohtaiseen tarinaansa. Mielleyhtymät syntyvät yleensä automaattisesti, jos niiden syntyprosessiin ei kiinnitetä huomiota.

Aidossa dialogissa kehkeytyvän muutospuheen voima on yksisuuntaisen vallankäytön sijasta eri kielipelejä purkavassa vallattomuudessa. Se muuntelee ja yhdistelee luovasti sanan merkityksiä, niihin liittyviä mielleyhtymiä ja ammentaa kaikkien työyhteisössä työskentelevien merkitysvarannoista. Muutospuhe vaatii aikaa ja tilaa, ja toisinaan on hyvä käyttää prosessin tukena ulkopuolista fasilitoijaa. Muutoksen sanallistamisen tarkoituksena on yhdessä ajattelun sysääminen liikkeelle turvallisissa ja tasa-arvoisissa kohtaamisissa.

Näin työyhteisön erilaiset muutospuheet kietoutuvat kielitietoisuuden avulla moniääniseksi muutosdialogiksi. Siinä esille nousevat yllätyksetkin ovat luonteva osa yhteisen näkemyksen synnyttämistä ja uuden alun mahdollisuutta.

Teksti Pasi lankinen

Kirjallisuutta:
Pauli Juuti, Heikki Rannikko & Ville Saarikoski: Muutospuhe. Aavaranta-sarja. Otava 2004.
Vesa Heikkinen: Kielen voima. Gaudeamus 2007

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s